sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Eutanasia – koska jokaisen tulee saada lähteä arvokkaasti

Eduskunta äänesti yli 63 000 kannatusilmoitusta keränneestä "Eutanasia – aloite hyvän kuoleman puolesta" -kansalaisaloitteesta toissapäivänä. Edustaja Timo Heinosen lausumaehdotus lain läpimenosta mahdollisimman suoraviivaisesti meni nurin äänin 128-60. Jotkut eutanasiaa vastustaneet ovat jo heittäneet serpentiinit ilmaan, ja monet aloitetta puoltaneet taas ovat luopuneet toivosta. Kumpaankaan ei kuitenkaan ole tässä vaiheessa aihetta, koska asiaa ei olla käsitelty loppuun – eduskunta ainoastaan hylkäsi lausuman, joka olisi velvoittanut lainvalmistelijat hyväksymään eutanasian ilman asiantuntijakuulemisiin perustuvaa harkintaa. Asiantuntijatyöryhmän selvityksen jälkeen asia voidaan tuoda uudestaan eduskunnan käsittelyyn. Äänestyksen tulos sai joka tapauksessa aikaan raflaavia otsikoita sekä kuumana käyvän, tunnepitoisen keskustelun avustetusta itsemurhasta. Keskustelua on herättänyt myös se, etteivät kansanedustajien napinpainallukset ainakaan näennäisesti edustaneet kansaa, josta lähes kolme neljäsosaa olisi valmis sallimaan eutanasian.

Keskustelua seuratessa ei voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, että osa ihmisistä tuntuu ymmärtäneen eutanasian merkityksen täysin väärin. Eutanasia nähdään virheellisesti vaihtoehtona, jota suorastaan tyrkytettäisiin pillerin tai piikin muodossa vanhoille tai sairaille ihmisille siten, että käytäntö muistuttaisi enemmän murhaa kuin armomurhaa. Joissakin kauhukuvissa eutanasia taas nähdään kärjistetysti syanidikapseleiden nakkeluna jokaiselle masentuneelle teinille, joka haluaa tehdä itsemurhan. Tosiasiassa jo eduskunnan äänestystulos kertoo, että eutanasiaan suhtaudutaan mieluummin ylivarovaisesti kuin vedetään yhtäkään mutkaa suoraksi. Jos laki säädetään asiantuntijoiden kuulemisen ja sen perusteella tehtyjen muutosten jälkeen, se on todennäköisesti hyvin tarkka sen suhteen, millä perusteilla eutanasiaa voidaan tarjota. Rajoituksia voidaan asettaa esimerkiksi harkinta-ajan, iän tai parantumisennusteen perusteella.

Huoli siitä, kokisiko esimerkiksi parantumattomasti sairas ihminen velvollisuudekseen päättää elämänsä resursseja säästääkseen, on aiheellinen eikä sitä voi tehdä tyhjäksi millään eutanasiaa puoltavalla argumentilla. Lakia ei kuitenkaan voi jättää säätämättä kyseisellä perusteella, koska toisessa vaakakupissa on useita, painavampia asioita. Avustettu itsemurha tarkoittaisi laajennettua itsemääräämisoikeutta tilanteessa, jossa elämä ei ole henkilön itsensä mielestä elämisen arvoista. Se tarkoittaisi vähäisempiä kärsimyksiä jokaiselle, joka on parantumattomasti sairas ja elää jatkuvissa tuskissa. Se tarkoittaisi arvokasta lähtöä huonokuntoiselle vanhukselle, joka haluaa mieluummin kuolla kuin seurata omaa riutumistaan viikosta toiseen tietoisena siitä, että lopputulos on lopulta sama.

Eutanasiaa ei tule saada kevyin perustein. Itsemurhaa ei voi peruuttaa, joten sen tulee olla aina viimeinen vaihtoehto. Sen tulee kuitenkin olla vaihtoehto. Sitä mieltä on myös suurin osa Suomen kansasta – 73 prosenttia Ylen ja Taloustutkimuksen kyselyyn vastanneesta yli tuhannesta suomalaisesta toivoo, että ihmisellä olisi tarvittaessa oikeus saada kuolinapua. Jos eutanasialakia ei säädetä asiantuntijalausuntojen pohjalta tehtyjen muutosten jälkeen, eduskunta ei ainoastaan viittaa kintaalla kansalaisten oikeudelle lähteä tästä maailmasta arvokkaasti. Eduskunta ei silloin edusta kansaa, joka on valinnut, ketkä saavat edustaa sitä Arkadianmäellä.

P.S. Toivoisin jokaisen eutanasiaa edelleen vastustavan lukevan linkin takaa löytyvän jutun 3-vuotiaasta Eino-pojasta. Eino sai aivoverenvuodon ja joutui kituuttamaan hengissä yli kaksi kuukautta sen jälkeen, kun elämä oli lakannut olemasta elämisen arvoista ja paranemisennuste oli nolla. Jos Einon elintoiminnot olisi saanut lopettaa tilanteen käytyä toivottomaksi, omaisten ei olisi tarvinnut katsoa kuukausia vierestä, kun pieni poika tekee hitaasti kuolemaa.

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005010252.html 

lauantai 16. joulukuuta 2017

Haluaisitko, että lapsesi elää kalifaatissa?

Sana väestönvaihdos voi herättää kuulijassaan tunteita laidasta laitaan. Ensimmäinen kieltää koko ilmiön olemassaolon, toinen ahdistuu syvästi ja kolmas ohittaa koko asian pelkällä olankohautuksella. Mitä haittaa väestönvaihdoksesta edes on, ja eikö sen vastustaminen ole todella rasistista? Tilastot todistavat väestönvaihdoksen olevan todellinen ilmiö, jonka vakavuus riippuu jokaisen omasta suhtautumisesta ääri-islamiin – jos ei pidä epätasa-arvoa, väkivallan hyväksymistä ja tieteen alasajoa ongelmina, väestönvaihdosta ei ole välttämättä mitään syytä vastustaa. Uskon kuitenkin vakaasti, että suomalaiset ja eurooppalaiset haluavat säilyttää oman kulttuurinsa sekä     sen pohjalta rakennetetun edistyksen ja yhteiskuntarauhan. Minä en halua, että lapseni tai heidän lapsensa joutuvat asumaan kalifaatissa.

Toisin kuin voisi kuvitella, merkittävin väestönvaihdokseen vaikuttava tekijä nykyisessä tilanteessa ei ole maahanmuutto vaan syntyvyys: suomalaisten syntyvyys laskee siinä, missä monien maahanmuuttajaryhmien syntyvyys nousee. Väestönvaihdos tapahtuisi, vaikka maahanmuutto loppuisi kuin seinään, joskin hitaammin kuin nykyisellä kehityksellä. Tätä väittämää tukee myös Helsingin Sanomissa (1.12.2017) julkaistu uutinen, jossa kerrotaan muslimien osuuden Euroopan väestöstä kasvavan kaksinkertaiseksi vuoteen 2050 mennessä.

Otan esimerkkiryhmäksi somalit, sillä he ovat varsin näkyvä ulkomaalaisryhmä Suomessa ja heidän hedelmällisyyslukunsa on kaikista ryhmistä korkein. Somalia puhuu äidinkielenään noin 19 000 ihmistä, joista noin 9000 on naisia. Kun tarkastellaan hedelmällisyyslukuja kieliryhmittäin, havaitaan, että somalinainen synnyttää elinaikanaan 3,99 lasta. 9000 naista synnyttää yhteensä lähes 36 000 lasta. Jos sekä syntyvyys että naisten osuus somaliväestöstä pysyy samana kuin tällä hetkellä ja somalien määrän kasvu jatkuu eksponentiaalisena, vajaat 17 000 uuden sukupolven somalinaista tulevat synnyttämään elinaikanaan yli 67 000 lasta 15 000 lasta enemmän kuin kaikki Suomessa viime vuonna syntyneet lapset. Sen sukupolven somalinaiset synnyttävät noin 126 000 lasta ja sitä seuraava sukupolvi 236 000.

Somalit eivät ole ainoa ulkomaalaisryhmä, jonka väestönkasvu on selvästi suomalaisten väestönkasvua nopeampaa. Kurdit ovat kakkossijalla 3,12 lapsen hedelmällisyysluvullaan ja kolmantena ovat arabit luvulla 2,8. Somaleiden ja muiden ulkomaalaisryhmien hedelmällisyysluvuista on useita tilastoja, jotka poikkeavat hiukan toisistaan, mutta poikkeamat eivät kuitenkaan muuta kokonaiskuvaa – vaikka somaleiden syntyvyys olisi 3,99 sijasta esimerkiksi tasan kolme, väestönvaihdos tapahtuisi silti, mutta hitaammalla tahdilla.

Väestönvaihdosta ei tapahtuisi, jos ulkomaalaisryhmien osuus kokonaissyntyvyydestä pysyisi riittävän pienenä. Kokonaissyntyvyys on kuitenkin laskenut keskimäärin tuhannella vauvalla vuodesta 2010, ja viime vuonna Suomeen syntyi enää vain 52 000 vauvaa. Määrä on pienin sitten 1860-luvun nälkävuosien. Kun ottaa huomioon, että keskimääräisen hedelmällisyysluvun paremmassa päässä on tiettyjä ulkomaalaisryhmiä, voidaan päätellä, että huomattava osa lapsista syntyy ulkomaalaistaustaisille äideille jo nyt. Ei ole mitään syytä olettaa, että nykyinen kehitys muuttuisi, koska mikään ei tällä hetkellä viittaa siihen. On siis täysin perusteltua sanoa, että islaminuskoisten osuus väestöstä tulee kasvamaan huomattavasti ja menemään suomalaisten ohi pidemmällä aikavälillä jopa ilman ensimmäistäkään uutta maahanmuuttajaa. Suomen demografinen, uskonnollinen ja kulttuurinen rakenne tulee poikkeamaan nykyisestä hyvin paljon siinä vaiheessa, kun minä istun keinutuolissa.

Miksi väestönvaihdos on sitten ongelma? Islaminuskon asema sen kannattajien keskuudessa on keskimäärin todella vahva, eikä se ole heikentynyt esimerkiksi Suomessa asuvien muslimien keskuudessa, vaikka ympäröivä yhteiskunta on huomattavan maallistunut ja liberaali. Vaikka pieni osa Suomeen ja Eurooppaan muuttaneista muslimeista onkin maallistuneita ja toimii saumattomasti osana yhteiskuntaa, suurin osa muslimeista ylläpitää islamin vahvaa asemaa viiteryhmänsä keskuudessa noudattamalla uskonnon sääntöjä ja ohjeistuksia. Lisäksi islam ei ole vieläkään kokenut reformaatiota, vaikka länsimaat ovat esimerkillään osoittaneet, mitä uskonnon reformointi ja sen aseman heikkeneminen yhteiskunnassa tekevät tieteen harjoittamiselle, koulutukselle, tasa-arvolle ja yleiselle turvallisuudelle. Pidän epätodennäköisenä, että islam kokee reformaatiota myöhemminkään, mikä tarkoittaisi islamin pysymistä voimakkaana, totalitäärisenä ajatusjärjestelmänä.

Kun muslimien osuus väestöstä kasvaa, se alkaa väistämättä näkyä koko yhteiskunnan tasolla, ja islamin vahva asema yhteiskunnassa tulee nykyisellä kehityksellä tekemään länsimaille saman, mitä se on tehnyt Lähi-idälle ja osalle Afrikasta – jokainen on varmasti kuullut alueilla rehottavasta seksuaalisesta väkivallasta, kunniamurhista sekä naisten ja seksuaalivähemmistöjen huonosta asemasta. Kehitys on nähtävissä jo länsinaapurissamme, joka on muuttunut lintukodosta koko maailman raiskaustilastojen kärkimaaksi melko lyhyessä ajassa. En myöskään soisi kantasuomalaisten jäävän vähemmistöksi maassa, jota he ovat asuttaneet vuosituhansien ajan.

En vastusta väestönvaihdosta, koska olisin ilkeämielinen rasisti. Vastustan väestönvaihdosta, koska en halua tyttäreni elävän hunnun alla nyrkin ja hellan välissä. Vastustan väestönvaihdosta, koska en halua poikani kokevan silmitöntä väkivaltaa, jos hän sattuu syntymään homoseksuaaliksi. Vastustan väestönvaihdosta, koska en halua radikaalin uskonnon harjoittamisen syrjäyttävän eri tieteenaloilla tapahtuvaa edistystä, jonka maallisuus on alun perin mahdollistanut.

Joidenkin mielestä väestönvaihdoksen vastustaminen tekee ihmisestä rasistin. Olen kuitenkin kyllästynyt väistelemään rasisti-sanaa kuin koiranpaskaa keväisellä asfaltilla. Nykyinen yhteiskunnallinen dialogi on tehnyt rasismista ilmeisen vahvan lyömäaseen, jota voidaan heitellä mielivaltaisesti milloin kenenkin suuntaan, milloin mistäkin syystä. En anna sille omalla toiminnallani enää yhtään nykyistä enempää valtaa. Jos väestönvaihdoksen vastustaminen ja länsimaisten arvojen kannattaminen tekee minusta rasistin, olen ihan mielelläni rasisti.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Lääketiede – nautimmeko nykyhetkestä tulevaisuuden kustannuksella?

Alussa oli vesi, fotosynteesi ja aitotumainen eliö. Se ui ympäri valtamerta ja kasvatti itselleen lisää soluja kiivetäkseen jonain päivänä omin jaloin Pangean maankamaralle. Voittavat ominaisuudet saivat häviävien kustannuksella yliedustuksen populaatiossa, kun elinympäristö kouli kustakin lajista parhaan mahdollisen selviytyjän. Kolme ja puoli miljardia vuotta myöhemmin sen aitotumaisen eliön selvinneet jälkeläiset asuttavat Mariaanien hautaa, Pohjoisnapaa ja puolen kilometrin korkuisia pilvenpiirtäjiä.

Jos evoluutiota ja luonnonvalintaa tarkastellaan länsimaisen tasa-arvoideaalin ja yhdenvertaisuuden näkökulmasta, ne ovat raakuudessaan suunnilleen holokaustista seuraavia. Pelkästään ajatus siitä, että jotkin yksilöt olisivat lähtökohtaisesti parempia kuin toiset ja pärjääminen olisi yksinomaan itsestä kiinni, saa monet kavahtamaan. Siitähän tulee mieleen Adolf Hitler ja äärioikeisto. Evoluutio ja luonnonvalinta ovat kuitenkin lajin kehityksen ja terveyden kannalta välttämättömiä, jos lajin on oltava paras mahdollinen versio itsestään ja selvittävä ilman ulkopuolista apua. Mikä tahansa muu kuulostaisi absurdilta – ei kai ole mitään syytä, miksi yhdestäkään lajista kannattaisi tehdä huonompi kuin siitä luonnonvalinnan tuloksena kehittyisi?

Tyypillisesti paras yksilö mihin tahansa ympäristöön on sellainen, joka kykenee hankkimaan ravintoa, puolustamaan itseään ja hankkimaan terveitä jälkeläisiä. Jos yksilöt valikoituvat lisääntymään edellä mainittujen ominaisuuksien sijaan jollain muulla perusteella, luonnonvalinnan kiertämisen seurauksena syntyneistä yksilöistä voi tulla sellaisia, etteivät ne selviäisi luonnossa hetkeäkään. Litteäkuonoinen ja hengitysvaikeuksista kärsivä bulldog tai chihuahua, joka heiveröisyytensä ja pienen kokonsa vuoksi mahtuu istumaan Paris Hiltonin käsilaukussa ovat rotuja, jotka eivät olisi kehittyneet ympäristön vaatimuksiin perustuvan evoluution tuloksena. Eläinten jalostaminen siten, että jokainen sukupolvi on edellistä heikompi ja sairaampi, nähdään julmana ja epäeettisenä.

Lääketieteen kehittyminen on vasemmistolaisen talouspolitiikan ohella auttanut ihmistä kiertämään luonnonvalinnan ja aiheuttanut vastaavia ongelmia kuin jalostus koirille. Kun lisääntymisen edellytyksenä eivät ole terveet perintötekijät ja itsenäinen ravinnonhankinta, heikommillakin geeneillä on mahdollisuus päästä eteenpäin ja niiden osuus populaatiossa kasvaa. Lääketieteen jatkuvan kehityksen myötä asetelma kasvaa jatkuvasti enemmän vinoon, ja yhä useamman on turvauduttava lääketieteen apuun voidakseen elää normaalia elämää.

Sairautta edistävien geenien yleistyminen länsimaissa ei ole ongelma niin kauan, kun saatavilla on niitä lääkkeitä ja hoitomuotoja, joista yhä suurempi osa ihmisistä on riippuvaisia. Jos – ja tiettyjen teorioiden mukaan kun – infrastruktuuri joskus romahtaa, sitä suurempi osa väestöstä kuolee tai sairastuu, mitä pidemmälle medikalisaatio on edennyt. Nykytilannetta voidaan pitää tasa-arvon toteutumisena ja lääketieteen riemuvoittona, mutta pitkällä aikavälillä voittajia ovat ainoastaan ne, joiden olemassaoloa luonnonvalinta tukee.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Vihapuhejahti on vihaa sananvapautta kohtaan


Totuuden jälkeisestä ajasta puhutaan paljon. Sitä kohti yhdenvertaisuusvaltuutettu Kirsi Pimiä otti eilen suuren harppauksen. Sebastian Tynkkysen kuntavaalikampanjasta aloitettu poliisitutkinta osoittaa surullisella tavalla, kuinka löyhin perustein sananvapautta voidaan talloa 2010-luvun Suomessa.

Yhdenvertaisuusvaltuutetun toimisto, Ihmisoikeusliitto ja Etnisten asioiden neuvottelukunta sopivat viime marraskuussa yhdessä puolueiden kanssa, että kuntavaalien aikana seurataan ehdokkaiden jakamaa sisältöä sosiaalisessa mediassa. Lisäksi vihapuhetta etsittiin Aalto-yliopiston tutkijoiden kehittämän algoritmin avulla. Algoritmi oli ohjelmoitu tunnistamaan vihapuheeksi sellaiset ilmaisut, joilla ”levitetään, yllytetään, edistetään, tai oikeutetaan rotuvihaa, muukalaisvihaa, antisemitismiä tai muunlaista vihaa, joka perustuu suvaitsemattomuuteen.” 

 Vihapuhe on mielenkiintoinen käsite. Sen tutkintaan voidaan myöntää poliisille 34 miljoonaa euroa ja sen varjolla voidaan aloittaa poliisitutkinta kuntavaaliehdokkaan julkaisemista teksteistä  siitä huolimatta, että koko vihapuheen käsitettä ei Suomen lainsäädännössä ole edes olemassa. Käytännössä tutkintapyyntö tehdään täysin laillisesta toiminnasta, josta myöhemmin etsitään laittomuuksia, jotta se voitaisiin tuomita esimerkiksi uskonrauhan rikkomisena tai kiihottamisena kansanryhmää vastaan. Toimintamalli ei muistuta millään tavalla epäillyn rikoksen normaalia käsittelyä siksikään, ettei edellä mainittuja rikosnimikkeitä pitäisi olla edes olemassa – uskonrauhan rikkominen ja kiihottaminen kansanryhmää vastaan eivät täytä rikoslainsäädännöltä edellytettyjä tarkkarajaisuusvaatimuksia, vaan pykälät ovat vahvasti subjektiivisia ja tulkinnanvaraisia.

Lisäksi kaikki rikollinen toiminta on määriteltävä tarkasti Suomen laissa, jotta kansalainen osaa olla rikkomatta lakia. Koska vihapuhetta käsitteenä ei löydy lakikirjasta missään muodossa, vihapuheeksi voidaan käytännössä mielivaltaisesti tulkita tai jättää tulkitsematta aivan mikä tahansa. Vihapuheen kuvitteellinen määritelmä ei liity totuuteen tai kirjoituksen sävyyn millään tavalla – maahanmuuton ongelmista kertominen asiallisesti täyttää vihapuheen määritelmän, mutta ei se, että Wille Hyvösen mielestä valkoisella heteromiehellä ei ole oikeutta elää. On täysin mahdotonta tietää ennakkoon, mikä tulkitaan vihapuheeksi ja mikä ei.

Sen lisäksi, että yhdenvertaisuusvaltuutettu yrittää puhua valkoista mustaksi ja rajoittaa sananvapautta suorastaan rienaavalla tavalla, hän kyseenalaistaa naisten kertomat kokemukset seksuaalisesta ahdistelusta silloin, kun tekijä on ulkomaalaistaustainen. Kirsi Pimiän mukaan kukaan ei voinut tietää, ovatko Tynkkysen julkaisemat tarinat keksittyjä vai pitävätkö ne paikkansa. Tilastot ulkomaalaistaustaisten miesten suuresta osuudesta seksuaalirikosten tekijöinä tukevat kiistatta tarinoiden todenperäisyyttä, kuten myös omat kokemukseni kaupunkilaisnaisena – Suomessa pieneen vähemmistöön kuuluvat afrikkalais- ja arabimiehet ahdistelevat naisia useammin, suoremmin ja törkeämmin kuin kaikki muut miehet yhteensä. Yhdenvertaisuusvaltuutetun tehtäviin kuuluu mitä ilmeisimmin ulkomaalaismiehiin kohdistuvan kritiikin vähättely eikä naisten turvallisuuden takaaminen.

Suomi on tilanteessa, jossa epämieluisten totuuksien kertominen voidaan leimata vihapuheeksi viranomaisen tasolla asti ja poliisitutkinta voidaan aloittaa toiminnasta, joka ei täytä minkään rikoksen tunnusmerkkejä. Sananvapauden polkeminen on saavuttanut Suomessa täysin absurdit mittasuhteet, ja suunnan on muututtava ennen kuin väärien mielipiteiden sensurointi alkaa muistuttaa totalitaristista valvontayhteiskuntaa nykyistäkin enemmän. Sananvapaus on olemassa juuri sen takia, ettei uutta Stasia tai muuta vastaavaa koneistoa voi syntyä. Sananvapautta ei tarvita siihen, että henkilön oikeus sanoa neutraaleja ja kivoja asioita on turvattu, vaan nimenomaan sellaisten mielipiteiden ja faktojen julki tuomiseen, joista joku voi pahoittaa mielensä. Sananvapaus ei ole kivaa eikä korrektia, mutta elintärkeää mielipiteenvapauden ja yhteiskunnallisen dialogin kannalta.

Mielipiteitä ei tule arvottaa yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistossa vaan äänestyskopissa.


torstai 7. syyskuuta 2017

Vanhuudesta rangaistaan murhaa julmemmin

Moni on varmasti kuullut vitsin, jonka mukaan olisi oikeus ja kohtuus laittaa vangit vanhainkotiin ja vanhukset vankilaan. Esimerkiksi venäläiselle tai amerikkalaiselle vitsi voisi näyttäytyä perusteettomana sadismina, mutta suomalaiset ja muut pohjoismaalaiset tajuavat, mille vitsi irvailee – Suomen vankiloissa on niin hyvät olot, että vanhusten soisi olevan mieluummin siellä kuin vanhainkodeissa ala-arvoisen hoidon varassa.

Suomen oikeusjärjestelmä perustuu hyvinvointivaltiolaisittain siihen, että vankeusrangaistuksen ensisijainen tehtävä ei ole toimia rangaistuksena, vaan eheyttää rikollinen osaksi yhteiskuntaa. Hyvää tarkoittava metodi selittää, miksi vankiloilla on lähestulkoon hotellin maine. Sellit ovat viihtyisiä ja niissä on usein viihde-elektroniikkaa, ja vangeilla on mahdollisuus opiskella ja työskennellä siten, että saavat ansaitsemansa rahat käyttöönsä kakun suoritettuaan. Vankilasta pääsevät lyhyille vapaille myös yhteiskunnalle vaaralliset henkilöt, joiden kohdalla ennuste lainkuuliaiseksi kansalaiseksi kehittymisestä on heikko. Vankilajärjestelmä nykyisellään on lähes irvokas – esimerkiksi henkirikoksen uhrin omaiset kustantavat verovaroistaan hotellitason ylläpidon läheisensä murhaajalle. Suomessa vankeusrangaistus rankaisee eniten kaidalla tiellä pysyviä veronmaksajia.

Samaan aikaan, kun rikolliset istuvat tuomiotaan yhteiskunnan piikkiin, vanhukset maksavat omasta pussistaan huoneen tai asunnon vanhainkodissa. Vanhustenhoidon tasossa on paljon hajontaa, jonka huonommassa päässä liikuntakyvytön mummo saattaa joutua makaamaan omassa ulosteessaan tuntikausia, koska henkilökuntaa ei ole riittävästi huolehtimaan kaikkien asukkaiden tarpeista. Henkilökunta ei myöskään ole aina tehtäviinsä sopivaa, ja vanhusten sadistinen kohtelu hoitokodeissa nousee yleiseen keskusteluun säännöllisesti. Omissa kodeissaan asuvien vanhusten tila ei välttämättä ole merkittävästi parempi – kotihoito saattaa piipahtaa lyhyesti pari kertaa päivässä ja tuoda ruokaa, jota en näkemieni kuvien perusteella syöttäisi edes koiralle. 

Iän myötä heikentyminen on seurausten perusteella pahimman luokan rikos, josta rangaistaan sitä sukupolvea, joka jälleenrakensi Suomen sodan jälkeen ja kasvatti vanhempamme. Jokin tässä yhtälössä ei kuulosta kohtuulliselta.

Minulla on idea. Jotta vankeusrangaistuksesta saadaan taas merkitystään vastaava, ja jotta yhteiskunnan resurssit saadaan riittämään arvokkaan vanhuuden takaamiseksi jokaiselle, vaihdetaan laitosten olosuhteet keskenään. Vangit voivat varallisuutensa mukaan maksaa itse ylläpitonsa, ja vankeuden aikana saatavaan ansiotuloon on asetettava todella korkea veroprosentti. Oman varallisuuden menettäminen sekä työn tekeminen niin, että vain pieni osa ansioista jää käteen, lisäisivät merkittävästi kenen tahansa halua pysyä kaidalla tiellä. Vaihtoehtoisesti vangin tekemä rikos voitaisiin suhteuttaa tiettyyn rahamäärään, joka vangin on maksettava veroina ennen vapautumistaan. Laitosten oloista ei tule tehdä niin huonoja, että ne estävät eheytymistä kunnolliseksi yhteiskunnan jäseneksi, mutta muun muassa vankien oikeudesta käyttää viihde-elektroniikkaa on varaa nipistää rangaistuslaitoksen täytyy tuntua siltä, ettei sinne halua uudestaan. Säästyneellä varallisuudella voitaisiin palkata lisää henkilökuntaa hoitokoteihin ja parantaa kotihoidon laatua, sekä keventää vanhusten itsensä maksutaakkaa.

Metsän tulisi vastata, kuten sinne huutaa. Rikollisten palkitseminen ja vanhusten rankaiseminen täytyy lopettaa, koska nykytilanteessa oikeus ei toteudu.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Jaetaanko opportunismista mitaleita?


Kaksi viikkoa sitten perussuomalaiset äänestivät puheenjohtajakseen maahanmuutto- ja EU-kriittisen europarlamentaarikko Jussi Halla-ahon. Sen jälkeen koko Suomi on saanut seurata nopeasti edenneitä tapahtumia huuli pyöreänä. Epäonnistuneiden hallitustunnustelujen jälkeen perussuomalaisten kaikki 37 kansanedustajaa olisivat joutuneet ulos hallituksesta, ellei jotain odottamatonta olisi tapahtunut – 20 kansanedustajaa irtaantui perustaakseen uuden ryhmän, joka hetken kantoi nimeä uusi vaihtoehto, ja hiljattain vaihtoi nimekseen sininen tulevaisuus. Ministereistä ja tavallisista rivijäsenistä koostuva ryhmä on ollut otsikoissa muun muassa hämärän peitossa olevan alkutaipaleensa ja vähäisen kannatuksensa vuoksi, ja on epävarmaa, tapahtuuko perussuomalaisten ja sinisen tulevaisuuden välillä vielä loikkaamista. Tilanne elää edelleen koko ajan. Mikä motivoi yli puolet perussuomalaisten eduskuntaryhmästä perustamaan uuden ryhmän, ja keitä ovat tämän sirkuksen voittajat ja häviäjät?

Viimeiset kaksi vuotta perussuomalaiset on ollut tottelevainen ja maltillinen hallituskumppani keskustalle ja kokoomukselle. Hallitusyhteistyö on yhtäältä tuonut puolueelle ministerinsalkkuja ja edes jossain määrin päätösvaltaa hallituksen tekemisiin, mutta toisaalta monet äänestäjät ovat tunteneet itsensä petetyiksi. Perussuomalaisia keväällä 2015 äänestäneet halusivat aidosti maahanmuuttokriittisen ja muista poikkeavan vaihtoehdon, mutta saivatkin silotellun hallituspuolueen, joka on joutunut antamaan tarpeettoman paljon periksi muun muassa maahanmuutto- ja hallintarekisterikysymyksissä. Potentiaalisten perussuomalaisten äänestäjien määrä on kasvanut kahdessa vuodessa, ja hiljattain tehdyssä tutkimuksessa jo neljännes suomalaisista olisi ollut valmis äänestämään jyrkästikin maahanmuuttokriittistä ja kansallismielistä puoluetta. Kysyntää terävämmälle linjalle siis on, ja perussuomalaisten tiedettiin saavan sitä puheenjohtajavaihdoksen myötä. Tiedettiin myös, että silottelu, kaikessa joustaminen ja mahdollisesti puolueen hallitustaival loppuisivat Jussi Halla-ahon puheenjohtajuuden myötä – hänelle hallituksessa pysyminen ei ollut itseisarvo, jos se vaatisi liikaa selkärangan taivutusta. Se ei haitannut suurinta osaa kentästä eikä niitä, joille oma etu ei ole kaikki kaikessa.

Kokousviikonlopun jälkeisenä maanantaiaamuna alkaneiden hallitustunnustelujen tulos oli selvillä jo iltapäivällä: olemassaolevalla hallituspohjalla ei kyetä jatkamaan, ja perussuomalaiset joutuvat ulos. Julkisuuteen annettujen lausuntojen mukaan syynä olivat Halla-ahon haluttomuus irtisanoutua vanhoista blogikirjoituksistaan ja hyväksyä ”länsimaiset demokratiaan ja ihmisyyteen kuuluvat arvot” – mitä ikinä sillä tarkoitetaankaan. Puolue oli myös muuttunut täysin erilaiseksi aiempaan verrattuna ja oli nyt äärioikeistolaisten hallussa. Tosiasiassa Halla-aho halusi pitää kiinni sovitusta hallitusohjelmasta, ja puolueen muodostavat edelleen samat rivijäsenet kuin ennen puoluekokoustakin. Kaikki lausunnot olivat vain tekosyitä katkaista yhteistyö Halla-ahon kanssa. Tapahtumakulku oli poliittinen näytelmä, joka oli valmisteltu etukäteen niitä varten, joille hallituksessa pysyminen on oman edun kannalta välttämätöntä. Oppositioon ei jaeta ministerinsalkkuja eikä virka-Audeja. Seuraavana päivänä eduskuntaryhmä jakautui kahtia.

Uuteen ryhmään loikkaaminen demokraattisen jäsenäänestyksen väärän tuloksen jälkeen oli äärimmäisen epäuskottava ja demokratiaa halventava liike – niin kertakaikkisen typerä, että jopa pääsääntöisesti perussuomalaisia inhoava media ei ole tässä sotkussa ollut yksiselitteisesti sinisen tulevaisuuden puolella. Uuden ryhmän kannatus oli tuoreessa gallupissa 2,3 prosenttia, ja yleistä keskustelua seuratessa on voinut todeta, että harva pitää uutta ryhmää kovin uskottavana. Uskottavuuden puute ei ole ihme. Entiset perussuomalaiset muuttuivat yhdessä yössä sovinnaisiksi rasismin tuomitsijoiksi, joilla ei ole mitään uutta annettavaa, ja jotka eivät lisäksi sijoitu mihinkään politiikan ekologiseen lokeroon. Maahanmuutto- ja EU-kriittiset tulevat äänestämään perussuomalaisia entistä innokkaammin vuoden 2019 eduskuntavaaleissa, ja samoihin asioihin myönteisemmin suhtautuvat äänestävät samoja puolueita kuin aina ennenkin: keskustaa, kokoomusta, SDP:tä ja vihreitä joitakin mainitakseni. Sinisestä tulevaisuudesta ääniä tulevat keräämään pitkän linjan poliitikot, joilla on vakaa kannatuspohja – kuten Timo Soini ja Jussi Niinistö – mutta aatteella uusi ryhmä ei kerää yhtäkään ääntä. Sitä kun ei ole. Simon Elo oli oikeassa sanoessaan, että sininen tulevaisuus on monelle poliittisen uran loppu.

Kieltäydyn uskomasta, etteivät jopa vuosikymmeniä politiikassa olleet entiset perussuomalaiset näkisi uuden ryhmänsä tulevaisuutta (tai sen puutetta). Jos ryhmän kannatus olisi vuoden 2019 vaaleissa sama kuin nyt, sininen tulevaisuus saisi neljä tai viisi kansanedustajaa. Rivipoliitikkojen tulevaisuuden kannalta loikkaamispäätös oli erittäin lyhytnäköinen, mutta päätöksellä ei todennäköisesti edes tavoiteltu heidän etuaan, vaan niiden viiden ministerin, jotka halusivat säilyttää ministerinsalkkunsa hinnalla millä hyvänsä. He ovat hallitussotkun voittajat – ministerit saivat pitää salkkunsa, ja osaa todennäköisesti odottaa eduskunnan tai jopa politiikan ulkopuolinen hillotolppa tämän hallituskauden jälkeen. Timo Soini ja kumppanit pelasivat korttinsa niin, että he saivat mitä halusivat, vaikka se näillä näkymin maksaakin yli kymmenen muun kansanedustajan poliittisen tulevaisuuden. Omia ei petetty ainoastaan kerran, vaan kahdesti, ja ennennäkemättömän häikäilemättömällä tavalla. Jaetaanko opportunismista mitaleita?

Tässä poliittisessa farssissa on enemmän häviäjiä kuin voittajia. Ensimmäisiin kuuluvat muun muassa ne sinisen tulevaisuuden jäsenet, joita ei odota palkinto petturuudesta. Ryhmän puheenjohtaja Simon Elo ja varapuheenjohtaja Tiina Elovaara hävisivät siitä riippumatta, huijattiinko heidät likaamaan kätensä näkyvässä roolissa uudessa puolueessa, vai tavoittelivatko he itse jotakin hillotolppaa. Heillä ei ole vakiintunutta kannattajakuntaa eikä mitään asiaa takaisin perussuomalaisiin kaiken sanomansa jälkeen. Tämä jää todennäköisesti heidän ainoaksi kaudekseen eduskunnassa. Häviäjiä ovat tällä hetkellä myös suurin osa uuteen ryhmään loikanneista tavallisista rivijäsenistä. Heillä ei koskaan ollutkaan mitään muuta kuin hävittävää – sekä oman että puolueen kannatuspohjan puuttuessa kenellekään heistä ei ole luvassa jatkokautta eduskunnassa, kun äänestäjiä ei yksinkertaisesti ole. Heille ei todennäköisesti annettu juurikaan miettimisaikaa, kun uuteen eduskuntaryhmään loikkaaminen tuli ajankohtaiseksi, ja moni heistä saattoi tehdä hätiköidyn päätöksen ja tuntee nyt olonsa huijatuksi. Sympatiani ovat heidän puolellaan, ja uskon, ettei Kike Elomaa jää ainoaksi, joka palaa sinisestä tulevaisuudesta takaisin perussuomalaisiin. Monella lupaavalla poliitikolla on vielä edessään tulevaisuus perussuomalaisissa, jos he tajuavat virheensä ajoissa.

Hallitussirkuksen ehdottomasti suurin häviäjä on kuitenkin kansan usko politiikkaan ja demokratiaan. Kun kansanäänestyksiä ei järjestetä juuri nimeksikään, kunta- ja eduskuntavaaleissa äänestäminen jää monelle ainoaksi yhteiskunnallisen vaikuttamisen väyläksi. Usko omiin vaikutusmahdollisuuksiin tulisi olla luja, jotta kansa kokisi jatkossakin äänestämisen vaivan arvoiseksi, ja äänestäisi vielä kahden ja kahdenkymmenen vuoden päästä. Ei ole ihme, jos monen usko omiin vaikutusmahdollisuuksiin on koetuksella – valtava osa perussuomalaisia äänestäneistä joutui pettymään, kun nuivaksi, pelkäämättömäksi ja lahjomattomaksi luultu kansanedustaja osoittautuikin keskustan ja kokoomuksen puudeliksi. Loikkaajat ovat varmasti herättäneet ihmetystä muissakin kuin perussuomalaisten äänestäjissä. Miten kansa voi enää uskoa yhtäkään poliitikkoa, kun heidän luottamuksensa on jo petetty jopa useampaan kertaan?

Olisi miellyttävää ajatella, että karma korjaa epäoikeudenmukaisuudet ja paha saa palkkansa. Todellisuus ei kuitenkaan toimi niin, ja sen vuoksi sekä voittajat että häviäjät tässä sotkussa ovat ne, jotka kaikkein vähiten olisivat sen ansainneet. Häikäilemättömien suhmuroijien tulevaisuus on turvattu rivijäsenten tulevaisuuden kustannuksella. Jotain on kuitenkin vielä tehtävissä. Perussuomalaisten entisen puolue-eliitin lisäksi nimittäin myös keskustalla ja kokoomuksella oli motiivi – jos ne muodostaisivat sinisen tulevaisuuden kanssa eduskunnan enemmistön, muita puolueita ei tarvitsisi ottaa mukaan hallitukseen, eikä hallitusta tarvitsisi hajottaa. Hallitus muodostaa eduskunnan enemmistön ainoastaan niin kauan, kun loikanneet rivijäsenet jostain käsittämättömästä syystä pitävät Soinin ja muiden ministerien puolia ja pysyvät sinisessä tulevaisuudessa, vaikka siitä on heille pelkästään haittaa. Vain viiden kansanedustajan pitäisi enää tulla järkiinsä ja palata sinisestä tulevaisuudesta takaisin perussuomalaisiin, jotta hallituksen koko olisi tasan puolet eduskunnasta. Perussuomalaisiin palaaminen kannattaisi myös siksi, että vaikka se ei ole varma keino saada kannatusta ja uskottavuutta takaisin, siniseen tulevaisuuteen jääminen on varma keino menettää ne.

Jos opportunismista jaetaan mitaleita, tiedän todella, kenen kaulaan sellaisen asettaisin. Oman edun tavoittelu yhteisen edun ja äänestäjien kustannuksella vie koko edustukselliselta demokratialta uskottavuuden ja on kertakaikkisen törkeää.